Romanien kokemaa rasismia

"Paras on edessäpäin"

Juttelin ennen romanikokousta kahden romaniveljen ja yhden valtaväestöön kuuluvan sisaren kanssa viime aikoina mediassa esille nostetusta syrjinnästä ja rasismista. Veljet Tino Varjola ja Harri Grönstrand eivät ole itse kokeneet seurakuntien keskellä syrjintää tai rasismia, mutta ovat työssään pastoreina tutustuneet muiden kokemuksiin.

Vaikka Harri Grönstrand ei ole kotiseurakuntansa keskellä kokenut syrjintää, hän myöntää, että lapsuudessa koulussa tai myöhemmin työpaikoilla sitä on ollut. Arjessa se on ilmennyt vitseinä ja äänen muunteluna, eikä se ole tuntunut mukavalta. Se on haavoittanut. Tokaisipa joku viittauksen Hitleriinkiin harmitellen, ettei romaneja kyettykään aikoinaan hävitämään.

Tino Varjola toteaa, että 30-40 vuotta sitten rasismi oli yleisempää, mutta sitä esiintyy edelleen eri tavoin. Seurakunnissa kuitenkin tehdään töitä sen eteen, että romanit voisivat olla rikkautena valtaväestön keskellä. Usein seurakunta on ensimmäinen paikka, jossa romani kokee olevansa luotettu, ja sitä kautta myös hänen itsetuntonsa vahvistuu.

Veljien mielestä romanikulttuurissa on paljon hyvää, mutta on joitain historiallisia, agraariyhteiskunnasta jääneitä tapoja, joista käydään keskustelua. Heidän mielestään tulee peljätä ensin Jumalaa ja totella Jumalan Sanaa, jotta kulttuuriset esteet eivät rajoittaisi evankeliumin työtä.

Harri Grönstrand on hyvällä mielellä aloittamassa romanikokousta, jossa Tino Varjola muistuttaa meitä, miten Jeesuksen takaisintulo on iloinen, valoisa ja toivorikas asia. Paras on veljien mielestä edessäpäin.

Airi Kaapu, vanha ystäväni, on romanien ystävä. Hänellä on sydänystävänäänkin romani, jonka elämyksiä hän on saanut olla jakamassa.

Kun kysyn, onko Airi huomannut seurakunnissa rasismia, hän vastaa, ettei seurakunnissa ole sellaista havainnut, mutta ystäviensä elämässä kylläkin.

Esimerkkinä hän kertoo juuri sydänystävänsä kokemuksen siitä, miten saatu työpaikka loppui siihen, kun tajuttiin rekrytoidun olleen romani. Näitä kokemuksia lehdistössäkin on kirjoitettu.

Teksti ja kuvat: Eija Saarenmaa